I guess I just lost my husband, I don't know where he went...

Tämä teksti, sekava teksti. Vihaa ja fiiliksiä. Kirosanoja. Verta,hikeä ja kyyneleitä. Sånt är livet.

I guess I just lost my husband, I don't know where he went... 

Eikä mua edes itseasiassa kiinnosta.

Juhannus..

...Tuo rakkauden juhla, keskellä suomen lämmintä kesää.
Silloin kun ihmiset oikeesti rakastavat toisiaan ja katsovat juhannuskokkoa käsikädessä, pää olkapäätävasten nojautuen. Mua oksettaa.

Sitten on Verna. woooooooooohoooooooo! U Go Girl!!!. idiootti.

Nuori naisen alku, joka otti kihlasormuksen pois sormestaan ja jäädytti itsensä täysin.

Hauskaa Juhannusta. saatana.

Riku jäi minulle kiinni siitä, että hän on pettänyt minua, useamman kerran.

Vitun Riku.

Se ei edes itseasiassa häirinnyt minua enää. Olin täysin turta.

Me nähtiin tänään Andun kanssa töissä. Mä näin kun se huomasi sormuksen mun sormessa. Sen katse sen jälkeen mua kohtaan tuntui niin pahalta. Mä piilotin sen heti.
Sen jälkeen Andun kanssa oli helvetin vaikea puhua.

Nyt oli se hetki, kun olin saanut Rikulta vapaalipun perseilyyn.

Riku oli jättänyt mulle pitkän kirjeen kotiin. 

Siinä se kertoi kuinka rakastaa ja lässynlää.

Mä oon vaan jäätä.

"You weren't there
You never were
You want it all
But that's not fair

I gave you life
I gave my all
You weren't there
You let me fall

So, so what?
I'm still a rock star
I got my rock moves
And I don't need you".

Tänään mua ei kuitenkaan naurattanut.

Mua ahdisti.

Istuin yöllä parvekkeella ja tekstailin Andun kanssa.

Tupakka paloi taas polttamatta sormien välissä.

Mitä mun elämälle tapahtuu. 

Mun ajatus ei kulje suuntaan eikä toiseen.

Jumitan vain ja tuijotan.

Mun puhelin piippas taas viestiääntä.

Se oli, yllätysyllätys, Andu.

A: Mitä teet?
V: Istun parvekkeella, poltan ketjussa röökiä ja tuijotan ruuvia.

Näin iloisesti taas riemuverna vastasi.

Kohta mun puhelin alkoi soimaan. Ja kukapa muukaan kuin Andu soitti.

Ja ensimmäisenä tiskiin kysymys:

"Onko se ruuvi tasapää vai ristipää?"

Mä repesin niin raivokkaaseen nauruun.

Toi ihminen tekee mulle ihmeitä.

Aika juoksee, minä en.

On kulunut paljon aikaa siitä kun olen viimeeksi kirjoittanut.
Ollaan jo kesäkuussa.
Olen nähnyt Andua lähes päivittäin, tosin töissä.
Mun aamu alkaa joka päivä sillä, että luen Andulta tulleen tekstiviestin, vastaan siihen ja käytän koirat pihalla.
Juon aamukahvin ja alan valmistautumaan työpäivään.
Olen tehnyt koko alkukesän töitä, yhdellä vapaapäivällä viikossa.
Työvuorot kestävät keskimäärin 15 tuntia.
Kun mä lähden töihin, ja astun ovesta ulos, kaivan puhelimen esiin.
Kello on kuusi aamulla.
Soitan Andulle.
Koko työmatka menee siihen, että puhutaan Andun kanssa puhelimessa.

Tässä vaiheessa lienee selvää, että pidämme jo tiiviisti Andun kanssa yhteyttä.

Mulla on ihan jäätävä tunteiden pyörremyrsky mun sisällä. En tunne enää juurikaan mitään muuta kuin sääliä Rikua kohtaan.
Vapaapäivät on pelkkää itkua kotona ja mun ei oo hyvä olla. Siksi teen niin paljon töitä.
Onneks mullon Ellu ja Andu.

Ja Jenna.
Jenna on mun ystävä jo ala-asteelta.
Me varattiin juuri Jennan kanssa laivamatka, jotta pääsisi vähän tuulettumaan ja se on ollut meille jokavuotinen tapa sen jälkeen kun 18 vuotta täytimme.

Palataan Anduun. Me juteltiin tänä aamuna sen kanssa todella syvällisiä.
Avauduin sille koko tilanteesta ja kaaoksesta mun kotona.
Me ei nähdä tänään ollenkaan vaikka molemmat ollaan töissä.
Ehkä ihan hyvä niin.

Andu sanoi mulle tänään puhelimessa jotain sellaista mitä en ois osannut odottaa.

”Tässä mun vasemmalla puolella ois sulle tilaa, voisin pitää sua sylissä ja katsoa kun nukut rauhallisena siinä, turvassa.”

Mä menin lukkoon siitä.
Suljin puhelimen sanomatta mitään.
Keräsin itseäni jonkun aikaa ja soitin Andulle takaisin.

”Metrossa on vähän huonot kentät”

Jatkettiin Siitä mihin jäimme.

Andu kertoi joka sanan olevan totta.
Mä en voi uskoa sitä.


Vuoristorata mun sisällä vaan jatkuu eikä kierroksiin tule loppua.

Kotiavaimet ja duunilaukku.

Me nähtiin tänään Andun kanssa.
Mä en ees änkyttänyt.
Se oli melko siisti fiilis.

Toki mua jännitti saapua duunikohteeseen.
Ja vielä enemmän mua jännitti nähdä Andu...

Sieltä se Andu tuli, pitkin liukuportaita alaspäin. Musta tuntu et ne portaat tulee ainaki vuoden verran alaspäin.
Oli ku hidastetusta leffapätkästä.

Me juteltiin pitkä tovi siitä, mitä ollaan duunatu pitkin talvea ja mitä meidän elämässä on tapahtunut.
Ihan pokkana avasin mun ja Rikun tilannetta ja Andu näytti huolesuneelta.
Mä en tajua miten mun  oli niin helppoa vaan jutella Andulle.
Ihanku se ois ollu aina siinä kuuntelemassa.

Oonko mä ollu kuitenkin sen mielessä?

Meillä jäi jutut aika pahasti kesken, kun Andun piti lähtee omiin työtehtäviin ja mun omiini..
Musta tuntu, et ne liukuportaat meni taas viikonverran ylöspäin.
Musta tuntu pahalta, kun Andu lähti pois.

Ykskaks Andu käänty ympäri liukuportaissa, huus mun perään
"Verna oota"

Käännyin ympäri ja Andu kipitti ylöspäin pyöriviä liukuportaita väärään suuntaan, alaspäin, mun luokse.

Se kaivo taskusta pehmoleluavaimenperän.
Se anto sen mulle.

"voit laittaa tän sit meidän kotiavaimiin"
se sano, katto mua silmiin, iski mulle silmää ja lähti takaisin portaisiin.

Menin ihan lukkoon. Loppuvuoro meni kuin sumussa.

Istahdin vuoron jälkeen metroon ja avasin viestikeskusteln Andun kanssa.
Mä kiitin viestissäni Andua pehmoavaimenperästä. Kerroin et laitoin sen kiinni mun duunilaukun vetoketjuun.

Soitin Ellulle. Kerroin tän päivän tapahtumista. Ellu on niin ihana kun se jaksaa aina kannustaa mua, eikä se tuomitse mua.

Mun puhelimeen kilahti viesti.
Se oli Andu. Se vastas mulle.

A: "<3".

Paniikki

Istun duunissa tauolla.
Mä istun ulkorappusilla, onhan kevät jo melko pitkällä.
Aurinko paistaa ja juon kahvia, tupakka palaa polttamatta mun sormien välissä.

Mun puhelin piippaa viestiääntä.
Odotin, että viesti on Ellulta ja perus: "Mennäänkö röökille?" -viesti.

Ei. Se ei ollut  Ellu.
Se oli Andu. Kiitos Fb-Chatin.
Avasin viestin.

"Mitä kuuluu päivieni valo?"

Mulla tippui puhelin kädestä, siinä samassa tohinassa potkaisin kahvikupin alas rappusilta ja poltin röökin tulipäällä mun käden.
 Hyvä Verna, meni taas niin hienosti.

Keräsin äkkiä puhelimen maasta ja kokosin sen.
Laitoin puhelimen päälle.
Mun kädet tärisi. Mä en voinut uskoa näkemääni.

Avasin chatin uudestaan ja luin sen uudestaaanuuuuuuuudestaan ja uudestaan.

Noniin. Paikalla siis perus paniikkiVerna ja omalle tyylille uskollinen paniikkivastaus:

Ihan hyvää, mitä sulle?

EEIEIEIEI Verna, mitä sä teet??
 Mun sydän hakkasi niin, että pulssin näki mun kaulasta.

Puhlimeen kilahti taas viesti.
Se oli Andu.

"Nähdään illalla".

Kylmätväreet.

Kello oli jotain kaks yöllä, kun vimeyönä lähdin salille.
Mä en voi jatkaa mun elämää Rikun kanssa näin.
En enää.
Andu on liikaa mun mielessä.
Loppuvenyjen aikaan avasin mun puhelimesta facebookin.

Siellä se oli edelleen.
Ei se sieltä mihinkään yksin katoa.
Ei hyväksy,
eikä hylkää.

Läpällä hyväksyin.

Mä selasin sen seinää.
Joku nainen oli linkitellyt sen seinän täyteen kuvia.
Oli kissoja käärmeitä...kaikkea mahdollista "perseestä perämoottoriin"....
Ja ne kuvatekstit "tule kotiin, haluan tällaisen, ikävä sinua".
Mulla meni kylmiä väreitä pitkin selkää.

Selasin naisen profiilin.
Siellä oli kuvia Andusta.
Nyt mulla välähti.

Samalla tunsin punan nousevan kasvoille, kun kylmät väreet edelleen kulki pitkin mun selkää.
Mua kuvotti, että olin edes ajatellut ihmistä, joka oli varattu.

Mä laitoin Ellulle paniikkiviestin asiasta, mutta luonnollisesti Ellu oli kolmen aikaan yöllä nukkumassa.

Mä olin ihan hukassa.
Se on varattu, mä oon varattu.
Mä oon valmis lähtmään Rikun luota, onko Andu valmis?
Miksi se antaa mulle tällaisia oloja? Tai miksi edes kuvittelen mun elämää sen kanssa?

Mua pelottaa.

Sinulle on yksi kaveripyyntö.

Tänään on kulunut jo useita viikkoja siitä, kun tapasin Andun viimeeksi.
En ole jaksanut kirjoittaa juurikaan mitään, koska olen ollut täysin uupunut kaikkeen.
Kotona menee huonosti, olen töissä lähes kokoajan, koska en pysty olemaan kotona.

Kevät on alkanut sarastamaan enemmän ja enemmän.

Jokakerta ku mä näin Sebun duunissa, sanoin et kertoo terveisiä Andulle.
Sit luovutin.

Käytiin Ellun kans tätä hommaa kokoajan vaan läpi, uudestaan ja uudestaan.
Mä en saanu Andua vaan pois mun mielestä ja mä tiesin et mä en tuu varmaan ikinä sitä enää näkemään.

Meni muutamia viikkoja siitä, kun olin viimeisen kerran sanonut Sebulle, et kertoo Andulle terveisiä, ku Sebu tuli mua duunissa käytävällä vastaan.

"Andu lähetti terveisiä"  Sanoi Sebu ja virnisti.
"Aha" Oli fiksuvernan reaktio.

Sebu jäi vähän kysyvästi kattoo mun perään. Ihanku se ois oottanu isompaakin keskustelua tai kysymyksiä Andusta...
Mut mä en vaan voinut jäädä. Mä olin heittänyt hanskat tiskiin.

Tänään oli perus aamu.
Riku on reissussa (onneksi) ja mä saan olla ihan rauhassa viettää vapaapäiviä kotona.
Mä käytin koirat aamulenkillä ja keitin kahvit.
Kampesin kahvikupin kanssa sohvalle, otin läppärin syliin ja avasin facebookin.

"Sinulle on yksi kaveripyyntö"
 "Andreas XXXXXXXXX"

Kuka *elvetin Andreas..... En tunnista kuvaa, se on epäselvä.

Jätän kaveripyynnön roikkumaan naamakirjaani vastaamatta siihen.

Todistelu

Mua väsyttää, ihan tajuttomasti.
Ilta ja yö meni riidellessä Rikun kanssa, taas vaihteeksi.
Mä en vaan voi olla kirjoittamatta tästä päivästä.
Tänään, kaksi päivää myöhemmin Andun tapaamisesta.
Ähh. Mä istun duunipaikan portailla, juon aamukahvia ja odotan ensimmäisen tehtävän aloittamista.
Näenkö mä Andun tänään?

Palataan myöhemmin..


Illalla....


WOOP!
Riku on duunissa ja mä saan kirjoittaa rauhassa. Mullon omaa aikaa.
Kello on jotain yks yöllä.
Koirat nukkuu tyytyväisenä ja mua hymyilyttää, vaikka herätys on jo muutaman tunnin päästä.
Mä näin Andun tänään.

Meidän tapaaminen ei ehkä ollut parhaimmasta päästä, mutta me kuitenkin juteltiin.
Hirveetä. Paskaa.
Jäätävää todistelua.
"Mun muija on varmaan vaihtanu lukot oviin himassa, ei oo hirveesti tullu käytyä siellä..." selitti Andu.
Ja meikä puolestaan:
"Me mentiin toukokuussa kihloihin mun miehen kanssa, meillon kaks koiraa, audi ja asutaan hienostoalueella"
Aidosti..ketä mä kusetan? No itteeni tietty.

Keskustelu jatkui kuin jatkuikin samalla todistelulla ja itselle valehtelulla.
Miksei sitä vaan voisi puhua suoraan niinkuin asiat oikeasti ovat?
Tai enhän minä tiedä miten Andulla menee kotona, mut mulla menee valehtelematta huonosti. Aidosti.

Seuraavat kaksi päivää saa taas vain odotella ja miettiä tapaanko mä Andua. Mulle jäi tästä tapaamisesta kyllä hiukan *askan maku suuhun, mut silti mä odotan.
Mä en vaan saa sitä miestä enää mielestä. J
otain siirtoja tässä nyt pitää saada aikaan.

Avaan facebookin ja alan metsästämään sen nimellä... "Andreas, Andreas, Andreas...." Juuuust näin. Andreas Tukholmasta, Andreas Kuopiosta, Andreas sieltä ja toinen täältä.
Tästä mitään tule.
Mua alkoi just ärsyttää.
 Mä meen nukkumaan.

Ihan tavallinen päivä.

Tänään, satoi vettä... kuten eilen ja toissapäivänäkin.
Vedin duunikamoja päälleni työpaikkani pukuhuoneessa.
Jätkät naljaili mulle: "Kato, kiukkuVerna yhtä iloisena kuin aina.." Joojoo aivan,aivan.
Kotona oli hirveä päivä. Tai siis aamu. Ja yö.
Me riideltiin Rikun kanssa taas, kuten eilen, toissapäivänä, sitä edellisenäpäivänä... Niin ja viimeviikolla.
Viimekuukin meni aika pitkälti riidellessä.

Siirryttiin työpisteeseen jätkien kanssa.
Työtehtävät alkoivat samantien, mutta nyt oli normaalia rauhallisempi päivä.
Menin kohteen toiseen kerrokseen, jossa sidosryhmässä työskentelevät henkilötkin jo olivat.

Jäädyin. Minä jäädyin. Mikä toi on?? Kuka toi on??
Siinä se oli.
Silmämitalla jääkaapin korkuinen ja jääkaappia pikkusen leveämpi, treenattu, täysin mun silmää miellyttävä mies. 
Sen silmät. 
Ei, en pysty ees kuvailemaan niitä.

Hetken keräilin itseäni. Kävelin empien Sebastianin luokse, joka työskentelee sidosryhmässäni.

"Mitä äijä?" kysyin.
Sebu vaan virnuili mulle.
Se jääkaappi käveli mun luokse, ojensi käden ja esitteli itsensä: "Andu".
Mä en saanu kunnolla sanottua omaa nimeäni sille. Mä vaan tuijotin sitä, pidin sitä kädestä kiinni. Ne silmät, mä upposin niihin täysin.
Tää Andu tuijotti mua ja katsoi vähän odottavasti.
"Veveverna" Mä änkytin sille.
Ei helvetti miten noloa.
Mun naama oli varmaan punasempi ku joulupukin vaatteet.


Työpäivä meni kuin siivillä. 
Ne silmät ja se katse paloi mun verkkokalvoihin. Näenkö mä sitä enää koskaan? Onko se ylihuomenna taas tuolla, kun minulla on työvuoro? Näenkö mä sitä oikeasti enää?

Andu.....anduanduandu. Se nimi tarttui mun kieleen.

Istuin metrossa ja mietin Andua. Sitä olemusta ja sitä miten se kantoi itsensä työasussaan.
 Mun naamalle tuli ihan jäätävän iso virne.
Ihmiset tuijotti mua kuin jotain idioottia. 
Siinä mä istuin metrossa, mietin Andua ja Spotifystä alkoi soimaan Elastisen Kerrankin -biisi.

"Ku katseet etti ja kohtas molemmil petti pokka katoin et oisko se tossa voiks olla totta?"

Ei mä en voi käsittää. Jäädyin taas. Kävelin ihan omissa ajatuksissani kotiin. Mä olin onnellinen siitä, että Riku oli duunissa niin pitkään, että mä olin jo nukkumassa kun se tulisi kotiin. Mun ei tarvinnut tänään riidellä. Mä lähdin koirien kans pihalle ja soitin mun parhaalle ystävälle, Elinalle. Mä kerroin Ellulle tän jutun. Ellu sanoi, ettei ihmekkään, jos tossa tilanteessa kuka vaan vie jalat alta. Mä en vaan voinut oikein itse hyväksyä sitä. Me ei ees puhuttu Andun kans ja se teki muhun lähtemättömän vaikutuksen.


Mä en saa sitä enää mun mielestä.