Kotiavaimet ja duunilaukku.

Me nähtiin tänään Andun kanssa.
Mä en ees änkyttänyt.
Se oli melko siisti fiilis.

Toki mua jännitti saapua duunikohteeseen.
Ja vielä enemmän mua jännitti nähdä Andu...

Sieltä se Andu tuli, pitkin liukuportaita alaspäin. Musta tuntu et ne portaat tulee ainaki vuoden verran alaspäin.
Oli ku hidastetusta leffapätkästä.

Me juteltiin pitkä tovi siitä, mitä ollaan duunatu pitkin talvea ja mitä meidän elämässä on tapahtunut.
Ihan pokkana avasin mun ja Rikun tilannetta ja Andu näytti huolesuneelta.
Mä en tajua miten mun  oli niin helppoa vaan jutella Andulle.
Ihanku se ois ollu aina siinä kuuntelemassa.

Oonko mä ollu kuitenkin sen mielessä?

Meillä jäi jutut aika pahasti kesken, kun Andun piti lähtee omiin työtehtäviin ja mun omiini..
Musta tuntu, et ne liukuportaat meni taas viikonverran ylöspäin.
Musta tuntu pahalta, kun Andu lähti pois.

Ykskaks Andu käänty ympäri liukuportaissa, huus mun perään
"Verna oota"

Käännyin ympäri ja Andu kipitti ylöspäin pyöriviä liukuportaita väärään suuntaan, alaspäin, mun luokse.

Se kaivo taskusta pehmoleluavaimenperän.
Se anto sen mulle.

"voit laittaa tän sit meidän kotiavaimiin"
se sano, katto mua silmiin, iski mulle silmää ja lähti takaisin portaisiin.

Menin ihan lukkoon. Loppuvuoro meni kuin sumussa.

Istahdin vuoron jälkeen metroon ja avasin viestikeskusteln Andun kanssa.
Mä kiitin viestissäni Andua pehmoavaimenperästä. Kerroin et laitoin sen kiinni mun duunilaukun vetoketjuun.

Soitin Ellulle. Kerroin tän päivän tapahtumista. Ellu on niin ihana kun se jaksaa aina kannustaa mua, eikä se tuomitse mua.

Mun puhelimeen kilahti viesti.
Se oli Andu. Se vastas mulle.

A: "<3".

Paniikki

Istun duunissa tauolla.
Mä istun ulkorappusilla, onhan kevät jo melko pitkällä.
Aurinko paistaa ja juon kahvia, tupakka palaa polttamatta mun sormien välissä.

Mun puhelin piippaa viestiääntä.
Odotin, että viesti on Ellulta ja perus: "Mennäänkö röökille?" -viesti.

Ei. Se ei ollut  Ellu.
Se oli Andu. Kiitos Fb-Chatin.
Avasin viestin.

"Mitä kuuluu päivieni valo?"

Mulla tippui puhelin kädestä, siinä samassa tohinassa potkaisin kahvikupin alas rappusilta ja poltin röökin tulipäällä mun käden.
 Hyvä Verna, meni taas niin hienosti.

Keräsin äkkiä puhelimen maasta ja kokosin sen.
Laitoin puhelimen päälle.
Mun kädet tärisi. Mä en voinut uskoa näkemääni.

Avasin chatin uudestaan ja luin sen uudestaaanuuuuuuuudestaan ja uudestaan.

Noniin. Paikalla siis perus paniikkiVerna ja omalle tyylille uskollinen paniikkivastaus:

Ihan hyvää, mitä sulle?

EEIEIEIEI Verna, mitä sä teet??
 Mun sydän hakkasi niin, että pulssin näki mun kaulasta.

Puhlimeen kilahti taas viesti.
Se oli Andu.

"Nähdään illalla".

Kylmätväreet.

Kello oli jotain kaks yöllä, kun vimeyönä lähdin salille.
Mä en voi jatkaa mun elämää Rikun kanssa näin.
En enää.
Andu on liikaa mun mielessä.
Loppuvenyjen aikaan avasin mun puhelimesta facebookin.

Siellä se oli edelleen.
Ei se sieltä mihinkään yksin katoa.
Ei hyväksy,
eikä hylkää.

Läpällä hyväksyin.

Mä selasin sen seinää.
Joku nainen oli linkitellyt sen seinän täyteen kuvia.
Oli kissoja käärmeitä...kaikkea mahdollista "perseestä perämoottoriin"....
Ja ne kuvatekstit "tule kotiin, haluan tällaisen, ikävä sinua".
Mulla meni kylmiä väreitä pitkin selkää.

Selasin naisen profiilin.
Siellä oli kuvia Andusta.
Nyt mulla välähti.

Samalla tunsin punan nousevan kasvoille, kun kylmät väreet edelleen kulki pitkin mun selkää.
Mua kuvotti, että olin edes ajatellut ihmistä, joka oli varattu.

Mä laitoin Ellulle paniikkiviestin asiasta, mutta luonnollisesti Ellu oli kolmen aikaan yöllä nukkumassa.

Mä olin ihan hukassa.
Se on varattu, mä oon varattu.
Mä oon valmis lähtmään Rikun luota, onko Andu valmis?
Miksi se antaa mulle tällaisia oloja? Tai miksi edes kuvittelen mun elämää sen kanssa?

Mua pelottaa.

Sinulle on yksi kaveripyyntö.

Tänään on kulunut jo useita viikkoja siitä, kun tapasin Andun viimeeksi.
En ole jaksanut kirjoittaa juurikaan mitään, koska olen ollut täysin uupunut kaikkeen.
Kotona menee huonosti, olen töissä lähes kokoajan, koska en pysty olemaan kotona.

Kevät on alkanut sarastamaan enemmän ja enemmän.

Jokakerta ku mä näin Sebun duunissa, sanoin et kertoo terveisiä Andulle.
Sit luovutin.

Käytiin Ellun kans tätä hommaa kokoajan vaan läpi, uudestaan ja uudestaan.
Mä en saanu Andua vaan pois mun mielestä ja mä tiesin et mä en tuu varmaan ikinä sitä enää näkemään.

Meni muutamia viikkoja siitä, kun olin viimeisen kerran sanonut Sebulle, et kertoo Andulle terveisiä, ku Sebu tuli mua duunissa käytävällä vastaan.

"Andu lähetti terveisiä"  Sanoi Sebu ja virnisti.
"Aha" Oli fiksuvernan reaktio.

Sebu jäi vähän kysyvästi kattoo mun perään. Ihanku se ois oottanu isompaakin keskustelua tai kysymyksiä Andusta...
Mut mä en vaan voinut jäädä. Mä olin heittänyt hanskat tiskiin.

Tänään oli perus aamu.
Riku on reissussa (onneksi) ja mä saan olla ihan rauhassa viettää vapaapäiviä kotona.
Mä käytin koirat aamulenkillä ja keitin kahvit.
Kampesin kahvikupin kanssa sohvalle, otin läppärin syliin ja avasin facebookin.

"Sinulle on yksi kaveripyyntö"
 "Andreas XXXXXXXXX"

Kuka *elvetin Andreas..... En tunnista kuvaa, se on epäselvä.

Jätän kaveripyynnön roikkumaan naamakirjaani vastaamatta siihen.