Me nähtiin tänään Andun kanssa.
Mä en ees änkyttänyt.
Se oli melko siisti fiilis.
Toki mua jännitti saapua duunikohteeseen.
Ja vielä enemmän mua jännitti nähdä Andu...
Sieltä se Andu tuli, pitkin liukuportaita alaspäin. Musta tuntu et ne portaat tulee ainaki vuoden verran alaspäin.
Oli ku hidastetusta leffapätkästä.
Me juteltiin pitkä tovi siitä, mitä ollaan duunatu pitkin talvea ja mitä meidän elämässä on tapahtunut.
Ihan pokkana avasin mun ja Rikun tilannetta ja Andu näytti huolesuneelta.
Mä en tajua miten mun oli niin helppoa vaan jutella Andulle.
Ihanku se ois ollu aina siinä kuuntelemassa.
Oonko mä ollu kuitenkin sen mielessä?
Meillä jäi jutut aika pahasti kesken, kun Andun piti lähtee omiin työtehtäviin ja mun omiini..
Musta tuntu, et ne liukuportaat meni taas viikonverran ylöspäin.
Musta tuntu pahalta, kun Andu lähti pois.
Ykskaks Andu käänty ympäri liukuportaissa, huus mun perään
"Verna oota"
Käännyin ympäri ja Andu kipitti ylöspäin pyöriviä liukuportaita väärään suuntaan, alaspäin, mun luokse.
Se kaivo taskusta pehmoleluavaimenperän.
Se anto sen mulle.
"voit laittaa tän sit meidän kotiavaimiin"
se sano, katto mua silmiin, iski mulle silmää ja lähti takaisin portaisiin.
Menin ihan lukkoon. Loppuvuoro meni kuin sumussa.
Istahdin vuoron jälkeen metroon ja avasin viestikeskusteln Andun kanssa.
Mä kiitin viestissäni Andua pehmoavaimenperästä. Kerroin et laitoin sen kiinni mun duunilaukun vetoketjuun.
Soitin Ellulle. Kerroin tän päivän tapahtumista. Ellu on niin ihana kun se jaksaa aina kannustaa mua, eikä se tuomitse mua.
Mun puhelimeen kilahti viesti.
Se oli Andu. Se vastas mulle.
A: "<3".
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti