On kulunut paljon aikaa siitä kun olen viimeeksi kirjoittanut.
Ollaan jo kesäkuussa.
Olen nähnyt Andua lähes päivittäin, tosin töissä.
Mun aamu alkaa joka päivä sillä, että luen Andulta tulleen tekstiviestin, vastaan siihen ja käytän koirat pihalla.
Juon aamukahvin ja alan valmistautumaan työpäivään.
Olen tehnyt koko alkukesän töitä, yhdellä vapaapäivällä viikossa.
Työvuorot kestävät keskimäärin 15 tuntia.
Kun mä lähden töihin, ja astun ovesta ulos, kaivan puhelimen esiin.
Kello on kuusi aamulla.
Soitan Andulle.
Koko työmatka menee siihen, että puhutaan Andun kanssa puhelimessa.
Tässä vaiheessa lienee selvää, että pidämme jo tiiviisti Andun kanssa yhteyttä.
Mulla on ihan jäätävä tunteiden pyörremyrsky mun sisällä. En tunne enää juurikaan mitään muuta kuin sääliä Rikua kohtaan.
Vapaapäivät on pelkkää itkua kotona ja mun ei oo hyvä olla. Siksi teen niin paljon töitä.
Onneks mullon Ellu ja Andu.
Ja Jenna.
Jenna on mun ystävä jo ala-asteelta.
Me varattiin juuri Jennan kanssa laivamatka, jotta pääsisi vähän tuulettumaan ja se on ollut meille jokavuotinen tapa sen jälkeen kun 18 vuotta täytimme.
Palataan Anduun. Me juteltiin tänä aamuna sen kanssa todella syvällisiä.
Avauduin sille koko tilanteesta ja kaaoksesta mun kotona.
Me ei nähdä tänään ollenkaan vaikka molemmat ollaan töissä.
Ehkä ihan hyvä niin.
Andu sanoi mulle tänään puhelimessa jotain sellaista mitä en ois osannut odottaa.
”Tässä mun vasemmalla puolella ois sulle tilaa, voisin pitää sua sylissä ja katsoa kun nukut rauhallisena siinä, turvassa.”
Mä menin lukkoon siitä.
Suljin puhelimen sanomatta mitään.
Keräsin itseäni jonkun aikaa ja soitin Andulle takaisin.
”Metrossa on vähän huonot kentät”
Jatkettiin Siitä mihin jäimme.
Andu kertoi joka sanan olevan totta.
Mä en voi uskoa sitä.
Vuoristorata mun sisällä vaan jatkuu eikä kierroksiin tule loppua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti