I guess I just lost my husband, I don't know where he went...

Tämä teksti, sekava teksti. Vihaa ja fiiliksiä. Kirosanoja. Verta,hikeä ja kyyneleitä. Sånt är livet.

I guess I just lost my husband, I don't know where he went... 

Eikä mua edes itseasiassa kiinnosta.

Juhannus..

...Tuo rakkauden juhla, keskellä suomen lämmintä kesää.
Silloin kun ihmiset oikeesti rakastavat toisiaan ja katsovat juhannuskokkoa käsikädessä, pää olkapäätävasten nojautuen. Mua oksettaa.

Sitten on Verna. woooooooooohoooooooo! U Go Girl!!!. idiootti.

Nuori naisen alku, joka otti kihlasormuksen pois sormestaan ja jäädytti itsensä täysin.

Hauskaa Juhannusta. saatana.

Riku jäi minulle kiinni siitä, että hän on pettänyt minua, useamman kerran.

Vitun Riku.

Se ei edes itseasiassa häirinnyt minua enää. Olin täysin turta.

Me nähtiin tänään Andun kanssa töissä. Mä näin kun se huomasi sormuksen mun sormessa. Sen katse sen jälkeen mua kohtaan tuntui niin pahalta. Mä piilotin sen heti.
Sen jälkeen Andun kanssa oli helvetin vaikea puhua.

Nyt oli se hetki, kun olin saanut Rikulta vapaalipun perseilyyn.

Riku oli jättänyt mulle pitkän kirjeen kotiin. 

Siinä se kertoi kuinka rakastaa ja lässynlää.

Mä oon vaan jäätä.

"You weren't there
You never were
You want it all
But that's not fair

I gave you life
I gave my all
You weren't there
You let me fall

So, so what?
I'm still a rock star
I got my rock moves
And I don't need you".

Tänään mua ei kuitenkaan naurattanut.

Mua ahdisti.

Istuin yöllä parvekkeella ja tekstailin Andun kanssa.

Tupakka paloi taas polttamatta sormien välissä.

Mitä mun elämälle tapahtuu. 

Mun ajatus ei kulje suuntaan eikä toiseen.

Jumitan vain ja tuijotan.

Mun puhelin piippas taas viestiääntä.

Se oli, yllätysyllätys, Andu.

A: Mitä teet?
V: Istun parvekkeella, poltan ketjussa röökiä ja tuijotan ruuvia.

Näin iloisesti taas riemuverna vastasi.

Kohta mun puhelin alkoi soimaan. Ja kukapa muukaan kuin Andu soitti.

Ja ensimmäisenä tiskiin kysymys:

"Onko se ruuvi tasapää vai ristipää?"

Mä repesin niin raivokkaaseen nauruun.

Toi ihminen tekee mulle ihmeitä.

Aika juoksee, minä en.

On kulunut paljon aikaa siitä kun olen viimeeksi kirjoittanut.
Ollaan jo kesäkuussa.
Olen nähnyt Andua lähes päivittäin, tosin töissä.
Mun aamu alkaa joka päivä sillä, että luen Andulta tulleen tekstiviestin, vastaan siihen ja käytän koirat pihalla.
Juon aamukahvin ja alan valmistautumaan työpäivään.
Olen tehnyt koko alkukesän töitä, yhdellä vapaapäivällä viikossa.
Työvuorot kestävät keskimäärin 15 tuntia.
Kun mä lähden töihin, ja astun ovesta ulos, kaivan puhelimen esiin.
Kello on kuusi aamulla.
Soitan Andulle.
Koko työmatka menee siihen, että puhutaan Andun kanssa puhelimessa.

Tässä vaiheessa lienee selvää, että pidämme jo tiiviisti Andun kanssa yhteyttä.

Mulla on ihan jäätävä tunteiden pyörremyrsky mun sisällä. En tunne enää juurikaan mitään muuta kuin sääliä Rikua kohtaan.
Vapaapäivät on pelkkää itkua kotona ja mun ei oo hyvä olla. Siksi teen niin paljon töitä.
Onneks mullon Ellu ja Andu.

Ja Jenna.
Jenna on mun ystävä jo ala-asteelta.
Me varattiin juuri Jennan kanssa laivamatka, jotta pääsisi vähän tuulettumaan ja se on ollut meille jokavuotinen tapa sen jälkeen kun 18 vuotta täytimme.

Palataan Anduun. Me juteltiin tänä aamuna sen kanssa todella syvällisiä.
Avauduin sille koko tilanteesta ja kaaoksesta mun kotona.
Me ei nähdä tänään ollenkaan vaikka molemmat ollaan töissä.
Ehkä ihan hyvä niin.

Andu sanoi mulle tänään puhelimessa jotain sellaista mitä en ois osannut odottaa.

”Tässä mun vasemmalla puolella ois sulle tilaa, voisin pitää sua sylissä ja katsoa kun nukut rauhallisena siinä, turvassa.”

Mä menin lukkoon siitä.
Suljin puhelimen sanomatta mitään.
Keräsin itseäni jonkun aikaa ja soitin Andulle takaisin.

”Metrossa on vähän huonot kentät”

Jatkettiin Siitä mihin jäimme.

Andu kertoi joka sanan olevan totta.
Mä en voi uskoa sitä.


Vuoristorata mun sisällä vaan jatkuu eikä kierroksiin tule loppua.